Maaliskuussa kirjoitin silloiseen projektivihkooni (erinäisistä syistä mun projektit on loppuneet, vihkossa olisi vielä tilaa):

"Onpa tässä nyt ollut lyhyessä ajassa paljon, josta kai pitäisi kirjoittaa. Mutta en mä halua vatvoa asioita, jotka on menneitä ja joille en mitään enää voi ja joiden miettiminen vain saa mut voimaan pahoin. Kun mä todella koitan keskittyä tähän hetkeen ja siihen, että oon oikeasti nyt aika onnellinen.

----

Luin täältä vihkosta vanhoja juttuja. Ja niin. On ollut jotenkin käsittämättömän huono olla silloin ja muistan kyllä ne tunteet. Inhottavimmalta tuntuu silti nyt ehkä ne sen aikaiset yritykset etsiä sitä hopeareunusta pilvistä. Että miten sitä voikaan ihminen olla niin tyhmä. Ja eniten olen kuitenkin syyttänyt itseäni.

----

En mä tiedä. Ehkä mun vaan kerrankin olis järkevintä kohdistaa tää vihani ja voimani ruumiiseen ja sillä tavalla näyttää, että mä saatana pystyn, pystyn mihin vaan."

En mä haluaisi nytkään vatvoa, enkä mä haluaisi sitä enkä mä haluaisi tätä. Mä haluaisin tuon viimeisen kappaleen. Mä haluaisin sen kuvan, joka makaa mun valokuvakansioideni päällä. Mä haluaisin yöt kahvin voimalla ja paperia mun edessäni. Mä haluaisin sanat, jotka vie mua eteenpäin. Mä haluaisin kirjoittaa unohtaakseni - en ajatellakseni.

Anna satu
joka ei
pääty
Anna harha
joka
kestää
Anna ikuinen humala

Sillä minä en halua todellisuutta
en aitoja tunteita
enkä viisautta

Minä haluan tanssia aamuun asti
Aamuun joka ei koskaan koita

Tekisi mieli lähteä, mutta minnekään ei voi mennä. Mä kuljen eteenpäin, eteenpäin, aina eteenpäin. Pitäisi päästä taas kulkemaan - eteenpäin. Tekisi mieli nousta junaan, antaa sen viedä eteenpäin, mutta sitten se tulee perille ja mulla on taas ajatukset. Ja mitä sen on väliä, kun askeleet ei auta.

Olen lopettanut kirjoittamisen. Kyse ei ole siitä, etteikö mulla olisi sanoja. Kirjoittaminen tuntuu merkityksettömältä.

Juon toista kahvikupillista Võru linn -kupista. On satanut räntää, ja maa on märkää. Mun maiharit on pohjista rikki ja villasukat kastuu, kun erehtyy ulos. Tänään nousen illan viimeiseen junaan, jolla pääsen pois. Siihen on vielä yksi, kaksi... kahdeksan tuntia.

Ei ole mitään yritystä elää&olla Tampereella. Minun dekadenssini on tunteja junissa välillä Tampere-Turku, Turku-Tampere, tunteja odottaen, että pääsisi niihin juniin, juniin jotka vie mun uniin vie mut pois, eteenpäin, sun luokses, niille käsivarsille, esttenten, esttenten, esttenten, sanoo junat, kertoi koulussa saksanopettaja.

Mä en osaa kirjoittaa itsenäni. Nämä on fiktiivisiä henkilöitä, vaikka kuinka keskittyisin. Nytkin, tämäkin.

Mä koitan tehdä tästä sujuvan kokonaisuuden, leikata palaset ja asetella parempaan järjestykseen. Viime aikoina mä olen huomannut, ettei musta tule Oman Elämäni Sankaritarta. Yhdentekevää, miten ne palaset leikkaa ja liimaa, miten ne esittelee – mä olen se elokuvien nainen, jolle nauran, kun se itkee, mä olen just se, jolle huudan mielessäni

RYHDISTÄYDY ÄMMÄ, SÄ OLET SÄÄLITTÄVÄ.

Joku puhui tänään mulle.

Väittävät, että mun pitäisi tutustua ihmisiin. Olisi mukavampaa. Viihtyisin. Mua ahdistaa ihmisten odotukset ja se, etten pysty ikinä täyttämään niitä.

Joku typerä anarkoprimitivisti puhui tänään mulle.

Tampereella on mahdotonta kirjoittaa. Kuvittelin pitäväni kirjoitusvuoden, Tampere-kirjanpitoa, mutten ole kirjoittanut riviäkään. Helvetti.

Istun Kaskenkadun ja Hämeenkadun risteyksessä ja odotan Emmaa. Mun on kuuma. Nämä kulmat mä tunnen.