Ei ole mitään yritystä elää&olla Tampereella. Minun dekadenssini on tunteja junissa välillä Tampere-Turku, Turku-Tampere, tunteja odottaen, että pääsisi niihin juniin, juniin jotka vie mun uniin vie mut pois, eteenpäin, sun luokses, niille käsivarsille, esttenten, esttenten, esttenten, sanoo junat, kertoi koulussa saksanopettaja.

Mä en osaa kirjoittaa itsenäni. Nämä on fiktiivisiä henkilöitä, vaikka kuinka keskittyisin. Nytkin, tämäkin.

Mä koitan tehdä tästä sujuvan kokonaisuuden, leikata palaset ja asetella parempaan järjestykseen. Viime aikoina mä olen huomannut, ettei musta tule Oman Elämäni Sankaritarta. Yhdentekevää, miten ne palaset leikkaa ja liimaa, miten ne esittelee – mä olen se elokuvien nainen, jolle nauran, kun se itkee, mä olen just se, jolle huudan mielessäni

RYHDISTÄYDY ÄMMÄ, SÄ OLET SÄÄLITTÄVÄ.

Joku puhui tänään mulle.

Väittävät, että mun pitäisi tutustua ihmisiin. Olisi mukavampaa. Viihtyisin. Mua ahdistaa ihmisten odotukset ja se, etten pysty ikinä täyttämään niitä.

Joku typerä anarkoprimitivisti puhui tänään mulle.

Tampereella on mahdotonta kirjoittaa. Kuvittelin pitäväni kirjoitusvuoden, Tampere-kirjanpitoa, mutten ole kirjoittanut riviäkään. Helvetti.

Istun Kaskenkadun ja Hämeenkadun risteyksessä ja odotan Emmaa. Mun on kuuma. Nämä kulmat mä tunnen.

Tänään aloitan Tampere-kirjanpidon.

Lähdin aamulla yhdeksän junalla Turusta Tampereelle. Junassa Manchester-paitainen poika istui mun paikallani. Tampereella kävelin suoraan Satamakadun kotiin. Teeakin oli siellä. Purin kassin, laitoin cd:t hyllyyn, avasin tietokoneen ja keitin kahvia. Suojaamattomia verkkoja näkyi monta, käytin niistä yhtä. Laitoin seinälle pari tsekkoslovakialaista elokuvajulistetta 80-luvun alusta. Söin lounaaksi kaksi banaania.

Lähdin yliopistolle myöhemmin kuin olin suunnitellut, mutta ajoissa silti. Sillalla torjuin greenpeacen feissarin. "Kiva juttu, mutta ei nyt tällä kertaa kuule." Harhailin hieman, mutta saavuin silti yliopistolle 30 minuuttia etuajassa. Oikean luentosalin löysin helposti. Vaikuttaa siltä, että muut germanistit on jo ryhmäytyneet hienosti. Mä en sanonut mitään kenellekään.

Luennolla tavallaan viihdyin - siihen asti että kerrottiin tulevista suullisista esitelmistä. Saksaksi ja parityönä. Ahdisti. Noin muuten Dieter kertoi ihan perusjuttuja saksalaisesta kielialueesta, Saksan historiasta (1871, 1918, 1939, 1945, 1949, 1989, 1990...) ja liittovaltiojärjestelmästä. Myös saksalainen toiminta Tampereella tuli esiteltyä. Kieli ei tuottanut vaikeuksia: mä ymmärrän saksaa kyllä varsin hyvin. Puhumaan en vielä (enää?) pysty.

Luennon jälkeen olisi ollut kielioppiharjoituskurssin alkukoe, mutta päätin olla menemättä. Nyt ehdin Turkuun katsomaan Tarkovskin Ei paluuta. Tampere-elämä jatkuu ehkä vasta sunnuntaina.